Chicago

Kävimme katsomassa Chicago-musikaalin Lahden kaupungin teatterissa ystävänpäivänä. Alkuperäistekstin on kirjoittanut Fred Ebb ja Bob Fosse ja näytelmän on ohjannut Miika Muranen.
Velmana nähtiin Maiju Saarinen ja Roxiena Hanna Vahtikari. Näytelmä kesti 2 tuntia ja 35 minuuttia väliaikoineen.

Näytelmä alkoi siitä, kun Roxie Hart ampui salarakkaansa ja sen johdosta hän joutui Mama Mortonin johtamaan vankilaan epäiltynä murhasta. Vankilassa Roxie kohtaa Velma Kellyn, joka on lehdistön rakastama entinen vaudeville-tähti. Roxie hankkii uskollisen aviomiehensä Amoksen avulla kalliin hurmuri asianajajan Billy Flynnin. Billy tekee hänestä hetkeksi lööppien kaunottaren. Velma ei kestä nuorempansa suosiota ja uhoa tursuava jazz raikaa jälleen. Roxien oikeudenkäynnin aikana hän väittää olevansa raskaana ja lehdistö herkuttelee tapauksella. Velma katkeroituu lisää Roxien saamasta huomiosta ja tuntee maailman unohtaneen hänet. Skandaalin jälkeen, molempien vapauduttua vankilasta he huomaavat ymmärtävänsä toisiaan paremmin, ja lähtevät kiertämään maailmaa yhdessä, duona.

Roosa: Saavuin kiireellä teatteriin, kun salin ovet olivat jo avautuneet. Kiirehdimme vasemmalle yläpermannolle paikoillemme istumaan. Tämä oli minun ensimmäinen teatterikäyntini ja osallistuin jännittävään ja odottavaiseen tunnelmaan joka vallitsi salissa.Näytelmän "juontaja" astui esiin ja toivotti meidät tervetulleeksi. Verhot nousivat  jazz musiikin raikuessa paljastaen lavan johon ajoi syvän punainen auto, kyydissään Roxie rakastajansa kanssa. Hanna Vahtikarin suoritus nuorekkaana Roxiena oli hieman vanhahtava ja Roxien tyttömäiset ilonkiljahdukset tuntuivat todella tekopirteiltä. Maiju Saarisen suoritus Velmana oli mielestäni parempi. Välillä kuitenkin tuntui, että Velma on ennalta -arvattava draamailija. Kun asianajaja Billy tuli  oman laulunsa saattelemana lavalle tykästyin tähän hanmoon. Minua kiehtoi Billyn juonikkuus sekä hurmuripojan asenne. 30- luvun vaatteet paljetteineen, kampaukset kiharoineen sekä punaiset huulet saivat oloni aivan kuin olisin itsekin ollut 30-luvulla. Esityksen äänitekniikka ja valaistus saivat myös aikamatka tuntemuksen aikaiseksi, mutta lavastus oli mielestäni hieman tylsä, koska lavasteissa ei ollut paljon koristeellisuutta. Lavasteiden siirtäjien ilmestyminen lavalle sekä kävely lavalla onton äänen kera muistutti tästä hetkestä ja esti pääsemästä tarinaan täysin sisälle. Toinen näytös oli parempi kuin ensimmäinen, sillä tarinassa tapahtui enemmän sekä roolisuoritukset olivat parempia. Näytelmä oli hyvä kokemus, mutta en saanut missään vaiheessa siitä sellaista "oi tätä rakastan"- tunnetta, jota jäin kaipaamaan. Pidän enemmän elokuvissa käymisestä, sillä elokuvat ovat yksityiskohtaisempia sekä ne ovat täydellisiksi tehty kun taas teatterissa näyttelijöillä on vain tämä hetki tehdä täydellinen roolisuoritus.

Mila: Teateriin mennessäni en oikein osannut odottaa näytelmältä mitään. Olen muutamaan kertaan aiemminkin käynyt teatterissa, mutta en tienny Chicago näytelmästä mitään, joten en oikein osannu odottaa siltä mitään. Näytelmän alussa lavalle astui mies, joka juonsi välillä näytelmän kulkua. Alkujuonnon jälkeen kun Roxie tuli lavalle autolla ajattelin, että näytelmä voisi olla ihan hyvä. Olin silti pettynyt näyttelijä suorituksiin, etenkin Roxien näyttelijä oli hieman vanhahtava roolin. Mielestäni rooliin olisi sopinut joku hieman nuorempi näyttelijä. Näytelmässä kuitenkin pidin paljon Roxien aviomiehestä Amoksesta, koska hän oli niin sympaattinen ja hieman hölmö hahmo. En kuitenkaan pitänyt näytelmästä niin paljon, koska tarina oli aika karu vaikka se kyllä kuvasti hyvin Chicagon luonnetta, mutta näytelmä ei ollut sen tyylinen josta pidän. Pidän elokuvista enemmän, koska pidän todella paljon scifi-elokuvista ja näytelmiä ei ole scifi tyylisinä, eikä scifi näytelmä varmaan olisi niin hyvä kuin elokuvat ja elokuvissa on myös se hyvä, että on erikois tehosteita, joten mielikuvitus maailman voi luoda valkokankaalle, eikä sitä tarvitse itse ajatella.

Laura: Olimme Roosan ja Milan kanssa käyneet ostamassa liput näytöstä edeltävänä päivänä. Kassalla meille toivotettiin " Erittäin mieluisaa teatterikokemusta!" ja sitä toivoinkin.
Olen käynyt teatterissa aijemminkin, lapsena kävin katsomassa Prinsessa Ruususen ja noin vuosi sitten Kissa kuumalla katolla -näytelmän. Odotin Chicagolta samaa lumoavaa tunnetta, jonka valot ,laulu ja upeat puvustukset olivat saaneet aikaan edellisilläkin kerroilla.
Lauantaina Lahden kaupunginteatterin tutut portaikkolavasteet rullasivat eteemme ja näytös alkoi. Paikkamme vasemmalla yläpermennolla tuntuivat olevan hämmästyttävän lähellä näytteliöitä. Näytelmään oli helppo päästä sisälle hyvin onnistuneen puvustuksen ja lavastuksen ansiosta. Roxie kaikessa hattaramaisuudessaan ja Velma viekkaasti keimaillen loivat koko näytelmän ajaksi mielenkiintoisen vastakkainasettelun. Asianajaja Billy Flynn hurmasi yleisön jokaisen naisen keventäen tunnelmaa, joka oli hetken aikaa keinunut murhaajattarien ahdingon ympärillä.
Mainittavaa on, että näytteliät osasitvat asiansa hyvin. Erityisesti Roxien näytteliä Hanna Vahtikari , jonka roolin vaikeus oli selvästi osoittaa, että hän osaa näytellä ja laulaa, vaikka Roxien hahmo ei tiedäkkään mitä tehdä lavalla.  Jazz-musiikki vei mennessään, ja yleisöstä kuuluneet naurahdukset ja kohahdukset viestivät, että tämä näytelmä vakuutti kaikki ikäluokat.
Teatterissa käynti eroaa monin tavoin elokuvissa käymisestä. Minusta teatterissa käynti on paljon ainutkertaisempaa kuin elokuvien katselu, koska vain tämä salillinen katsojia näkee tämänkertaisen esityksen ,kun taas elokuva on aina samanlainen .
Chicago vaikutti minuun erityisen positiivisesti, kukas nyt ei piristyisi muutaman tunnin glitteriä, glamouria ja taidokasta esiintymistä katseltuaan. Näytelmän päätyttyä ja aplodien jatkuttua loputtomiin näytteliät toivottivat hauskaa ystävänpäivää.
Minä poistuin teatterista saxofonisooloa hyräillen, Hurlum-heitä-vaan!